blog

Vielä vähän viimeisteltävää

Tue, 08 Nov 2005 23:22:00 +0200

Minulla on tarkoituksena vielä kirjoittaa tähän päiväkirjaan vähän virallisempi lopetus. Aion kirjoittaa siihen yhteenvedon kesän tapahtumista sekä sekalaisen listan huomioita ja kommentteja käytännön asioista joista ehkä voisi olla iloa tai hyötyä seuraavien kesien CERNin kävijöille.

Toistaiseksi olen saanut kartutettua vain listaa ja lupailtua itselleni “minä päivänä tahansa kunhan vain saan hetken aikaa”. Kolme kuukautta näin onkin kulunut! Ja lisää vielä kuluu…

Kohti kotia!

Thu, 25 Aug 2005 23:22:00 +0300

Tavaraa riittää! Kaiken tunkeminen yhteen pikkuautoon käy kuntoilusta.

Tänään jätän CERNin, Geneven ja Sveitsin ja lähden kohti pohjoista. Matkaan pääseminen jännittää vähän. Kotiin on vielä kaksi ja puoli päivää aikaa.

Lähden lounaan jälkeen kohti Baselia, jonka kohdalta siirryn Saksan puolelle ja ajan kohti pohjoista. Yövyn jossain matkan varrella ja jatkan perjantaina Rostockiin. Olen varannut paluuseen hyvin aikaa, sillä lautta ei odota. Keski-Euroopassa on tällä hetkellä tulvia, huomenna on perjantai. Lisää sateitakin on luvattu. Kun varaa kunnolla aikaa, ei tarvitse pelätä isompiakaan viivytyksiä. Kun ei niistä tarvitse murehtia, on matkan tekokin rennompaa. Hyvä niin!

Genevessä liikkumisesta ja muusta kivasta siellä

Wed, 24 Aug 2005 23:21:00 +0300

Sirua ei voi laskea suoraan maahan. Aina piti olla pyyhe tai viltti alla, muuten naama olisi heti mullassa ja tyytyväisestä suupielestä roikkuisi ruohonkorsia.

Näkymä Pikku-Montrondilta Genevejärven suuntaan. Monia lasketteluhissejä pyöritetään myös kesällä. Niillä pääsee kätevästi vuorten huipuille myös pikkulasten ja rattaiden kanssa.

Montenversin jäätikkö. Laakson ruskeanharmaa alue on myös jäätikköä, mutta hiekan ja lohkareiden peitossa.

Jäätikölle pääsee kätevästi Chamonix’n keskustasta erityisellä vuorijunalla, joka nousee 871 metrin matkan jyrkkää rinnettä. Näkymät laakson toiselle puolelle ovat huikeat.

Saleve ja taustalla näkyy heikosti Mont Blanc. Kai. Kameran zoomi ei oikein riitä. Näkyvyys vaihtelee valtavasti päivästä toiseen. Tänä päivänä näkyvyys oli erinomainen.

Maalattuja tai muuten koristeltuja lehmiä on Geneve ja lentokenttä täynnä. CERN:in kesäopiskelijoilla oli kisakin niiden kuvaamisesta. Tämä lehmä mainostaa Yann Arthus-Bertrandin näyttelyä.

Ei Geneven kesäsää pelkkää aurinkoa ole…

Keksimme vasta ihan täälläolomme loppuviikoilla miten Geneven keskustassa on helpointa liikkua. Ratikoilla.

Me pidämme ratikoista. Katajanokalla ne kuuluvat arkeen, joten niissä on meille tietynlainen kotoinen tuntu. Mutta on ratikoilla muitakin hyviä puolia. Rattaiden kanssa niihin on helppo nousta, sillä kynnys on joko matala tai täysin olematon riippuen ratikan mallista. Lisäksi uudemmat ovat ilmastoituja, joka kesäkuumalla on to-del-la hyvä asia.

Kolmas hyvä syy ovat päivälippujen hinnat. Yhden henkilön aamuyhdeksästä puoleenyöhön voimassa oleva päivälippu maksaa 7 CHF, kahden henkilön yhteinen 24 tunnin lippu vain 10 CHF (6—7 euroa). Kun tätä vertaa keskustassa parkkeeramisen hintaan, niin auton jättäminen kauemmas keskustasta alkaa kummasti houkuttaa. Itse käytimme Nations’n parkkihallia joka on kätevästi ratikkalinjojen 13 ja 15 päätepysäkin vieressä. Toki muita vaihtoehtoja on, esimerkiksi bussilla Balexertin kauppakeskuksen P+R (“pysäköi & kulje”) -parkkihallista.

Nämä neuvot pätevät toki vain jos kulkee autolla kauempaa. CERNistä vie bussi 9 suoraan keskustaan. Meidän päiväretkemme Geneveen alkoivat Gexistä, ajoimme Ferney-Voltairen tullin läpi ja jatkoimme joko Nations’lle tai ihan keskustaan Mont Blancin parkkihalliin (siihen oli helpointa kulkea Gexistä tullessa)

Genevessä on kesäisin paljon erilaisia tapahtumia, mm. järviparaati (teknoa tanssirekoissa), ilotulituksia, Fêtes de Gèneve (suomeksi ihan vain “Geneven festivaalit”) ja monia ilmaiskonsertteja puistoissa ja kaduilla kesän mittaan. Ja kaikesta tästä tarjonnasta huolimatta me jotenkin hassusti jätimme käymättä niissä kaikissa. Samoin vältimme tehokkaasti Geneven museot ja näyttelyt.

Kävimme ainoastaan Geneven automuseossa — sielläkin vain siksi, että yritimme keksiä sunnuntaipäivälle jotain tekemistä ja päätimme lähteä lentokentälle (lentokentän rautatieaseman kaupat ovat sunnuntaisinkin auki), jonka vieressä automuseo sijaitsee.

En muuten suosittele kyseisessä autonmuseossa käyntiä ellet jo valmiiksi elä rasvamontussa eli harrasta vanhoja autoja. Geneven automuseoa ei minusta voi edes sanoa museoksi. Siellä on vain kokoelma vanhoja autoja. Minusta museoiden kuuluu selittää kokoelman suhdetta koko ihmiskunnan historiaan ja esitettyjen esineiden tai taideteosten paikkaa tässä maailmassa. Geneven automuseossa käynnistä jää jäljelle vain pettynyt olo.

Olet saattanut nähdä kuvia amerikanraudoista joissa on isot siivekkeet ja raketinmalliset perävalot. Tuon aikakauden autojen muotokieli kertoo USA:ssa vallinneesta kiinnostuksesta ja innostuksesta avaruudesta ja maan ulkopuolisesta. Ne ovat kuin maanpäällisiä heijastumia avaruuden valloituksen alkamisesta.

Automuseossa on muutama juuri tuon ajan auto kaikkine krumeluureineen ja kromattuine siipineen. Eikä niistäkään kerrota mitään muuta kuin vuosimalli, moottorin tilavuus ja akseliväli. Ei mitään muuta. Auton muotokielen ja ajan hengen välille ei rakenneta sanallakaan siltaa. Ajatuksellisen yhteyden rakentaminen yhden aikakauden ja sen henkeä kuvastavan auton välillä jää täysin museokävijän oman historiantuntemuksen varaan. Tämä on pettymyksen ydin. Tässä museossa ei synny ahaa-elämyksiä.

Santeri ja Roope poseeraavat Elinalle Carougen kaupunginosassa.

Mutta eipä Genevessä pakko ole museoissa käydä. Itse pidän eniten kaupungissa kävelystä (tai ratikalla ajelusta!) ja arkkitehtuurin, puistojen ja torielämän nauttimisesta. Tällä tavalla kuljeskellen me ja Roope löysimme aivan viehättävän kaupunginosan nimeltä Carouge (ratikka 16 keskustasta, alkaa heti Arve-joen jälkeen). Sen rakennukset olivat 1700-1800 -lukujen taitteesta ja kaksi- tai kolmikerroksisia. Alue ei siis ole mitenkään keskiaikainen, mutta ei myöskään moderni. Se on myös täynnä taidepajoja, pieniä puoteja, kahviloita ja muita pienliikkeitä. Sekä asutusta — monet sisäpihat olivat aivan valloittavia huolitelluine istutuksineen ja sisäpihalle avautuvine terasseineen! Suosittelemme!

Jos koskaan muutamme Geneveen, juuri tuolla me haluamme asua.

Elina ja Siru kotimatkalla

Thu, 18 Aug 2005 23:20:00 +0300

Roope vieraili meillä viime viikolla. Huomatkaa Sirun ja Roopen yhteen sointuvat paidat.

Elina ja Siru ovat nyt kotimatkalla! Reitti on Geneve → Kööpenhamina → Helsinki. Perillä ovat mummu ja ukki vastassa innokkaina näkemään lapsenlastaan ihkaelävänä ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen!

Itse jään tänne tapittamaan vielä viikoksi. Paluun lähestyessä täällä olemiseen jaksaa keskittyä yhä vähemmän ja vähemmän. Päivät menevät varmasti nopeasti, mutta ah —- kulkisivatpa ne vieläkin nopeammin.

Pieniä välähdyksiä

Tue, 09 Aug 2005 23:20:00 +0300

Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa vain pikaisia välähdyksiä tapahtumista. Ei siis syytä huoleen vaikket löytäisi punaista lankaa eri osioiden väliltä.

Sirun hampaat

Geneven ympäristössä on paljon hienoja ulkoilureittejä. Teimme lenkin Rhônen vartta pitkin. Rantapenkka on paikoin varsin jyrkkä ja olimme aivan poikki parin tunnin lenkin jälkeen rattaiden ylämäkeen puskemisesta.

Kirjoitin jo aiemmin Sirun hampaiden varsinaisesta esiintuloryntäyksestä. Aloimme hampaiden tulon myötä vuorottelemaan kolmen yön “valvomisvuoroja” jotta molemmilla olisi mahdollisuus nukkua edes jotkut yöt rauhassa läpi. Hammasitkun kanssa yöt olivat raskaita, kun Siru huutaa kurkku suorana eikä tunnu rauhoittuvan millään —- varmasti tuttu tunne tätä lukeville pienten lasten vanhemmille.

Yöt ovat nyt rauhoittuneet ja öinen itkeskelykin on loppunut. “Valvovan” vanhemman tehtävä on paljon helpompi. Siru ei kuitenkaan nuku öitä läpi kuten teki ennen hampaiden tuloa — mutta onneksi rauhoittuu helposti kun saa vettä pullosta, tutin takaisin suuhun ja pääsee takaisin kyljelleen. Aamukuuden jälkeen heränneen Sirun voikin nostaa sänkyyn meidän väliin saamaan aamumaidot ja jatkamaan unia vielä pariksi tunniksi. Lopulta mekin heräämme kun kun pieni hymytyttö kourii hiuksia tai potkii tomerasti vatsaan!

Kesäopiskelijoiden luennot

‘All work and no play makes Jack a dull boy.’ Kesäopiskelijoiden vapaa-ajalle on onneksi muutakin ohjelmaa kuin pelkkä R1:n baarissa notkuminen. Jalkapalloturnauksessa Suomen joukkue pelasi urhoollisesti puolustaakseen viime vuoden voittoaan, mutta tie katkesi jo semifinaaleihin.

CERNissä järjestetään kesäopiskelijoille luentosarjoja joiden aiheet ovat joko suoraa hiukkasfysiikkaa tai käsittelevät senhetkisten kokeiden ongelmia ja tuloksia [1]. Luentojen vaativuustaso vaihtelee paljon, alkaen yleisesti aihetta esittelevistä luennoista päätyen hyvinkin yksityiskohtaiseen käsittelyyn joiden pelkän yleisen tason ymmärtäminen vaatii jo aiempia opintoja aiheesta. Suurin osa on kuitenkin tasolla jolla pari vuotta fysiikkaa opiskelleen pitäisi pärjätä ja ymmärtääkin suurin osa. Enimmäkseen hankaluuksia ei niinkään tule aiheista, vaan luennoitsijoiden tason vaihtelevuudesta.

Niistä luennoitsijoista joita olen seurannut (en ole tietenkään seurannut kaikkia luentoja!) voin suositella nimeltä seuraavia: Penta Sphicas, Oliver Brüning, Antonio Pich ja Robert “Bob” Jacobsen. Jotkut heistä ovat niin hyviä puhujia, että uskoisin heidän pystyvän pitämään kiinnostavan luennon vaikka nurmikon kasvamisesta. Toiset eivät ehkä ihan niin hyviä puhujia, mutta silti hyviä valitsemaan aiheestaan olennaisen ja keskittymään siihen.

Kääntöpuolena ovatkin sitten luennoitsijat joilla tuntuu olevan tarve esittää kaikki aiheesta tietämänsä niissä muutamassa tunnissa jotka heille on varattu. Tulos on pelkkä sillisalaatti, josta luennoitsija eikä yleisö pysty keskittymään mihinkään olennaiseen. Tämä esittämisen tarve tuntuu monesti perustuvan luennoitsijan tarpeeseen oikeuttaa läsnäolonsa osoittamalla miten täydellisesti he hallitsevat aiheensa. Heille voin antaa vinkin: kutsu esiintymään on jo myöntö siitä, että luennoitsija on asiantuntija. Henkilökohtaisen osaamisen ja tietämyksen laajuutta ole enää tarve esittää yleisölle.

Itse arvostan paljon enemmän luentoa josta ymmärrän kolme asiaa hyvin kuin luentoa josta en ymmärrä kolmeakymmentä asiaa ollenkaan.

Kotiinpaluu

Genevessä on kiva ajaa ratikoilla! Kiskojen kolina tuo mieleen kotoisan nelosen ratikan.

Luennot ovat kohta ohi. Samoin täällä vietetty aika. Kolme kuukautta vierähtää uskomattoman nopeasti. Elina ja Siru palaavat lentäen 18. päivä, eli ensi viikon torstaina. Itse lähden viikkoa myöhemmin, palaan samaa reittiä takaisin kuin tulinkin eli ensin autolla Rostockiin ja sieltä Finnjetillä Tallinan kautta takaisin Helsinkiin, jossa olen 27.8. iltamyöhään.

Vaikka täällä vietetty aika on ollutkin ihanaa (ja hetkittäin ei) niin yhtä lailla täällä huomaa kaipaavansa sitä yksinkertaista turvallista tuttuuden tunnetta jonka voi saavuttaa vain lössähtäessään omassa kodissa tutulle sohvalle. On siksi vatsanpohjaa kutkuttavaa ajatella olevansa kotona röhnöttämässä kolmen viikon päästä!

[1] CERNin kesäopiskelijoiden vuoden 2005 luento-ohjelma.

Sirulla hampaiden suurtuotantoa

Fri, 29 Jul 2005 23:19:00 +0300

9.7.2005: Kolmannen hampaan tuloon kesti ensimmäisten kahden jälkeen kolme kuukautta. Seuraaviin sitten vähemmän…

17.7.2005: Neljäs hammas — kolmikuukautishampaiden viereen tuli kaveri.

17.7.2005: Siru esittelee hamp… eipä sentään. Siru tykkää hirveästi muista lapsista. Monet tykkäävät vastaavasti jutella Sirulle, joka hymyilee onnellisena takaisin.

21.7.2005: Hampaita pitää tietysti harjata. Siru ihastelee upouutta hammasharjaansa. Se on vähiten pramein lapsille tarkoitettu harja joka löytyi.

Sirun ensimmäiset hampaat puhkesivat kolmen kuukauden iässä. Hän sai silloin kaksi keskimmäistä alahammasta. Emme olleet odottaneet vielä hampaiden puhkeamista, joten pistimme niiden tuloa edeltäneen yöllisen ähräämisen alunperin vatsavaivojen piikkiin.

No, hampaat tulivat ja sen jälkeen seurasikin aika pitkä rauhallinen jakso, Siru nukkui yöt hyvin — monesti jopa kahdeksan-yhdeksän tuntia putkeen, toisinaan heräten pikaiselle vatsantäydennykselle mutta jatkaen mukavasti unia ihan aamuun asti.

Nyt, viimeisten kolmen viikon aikana ovat hampaat tulleet takaisin, tilanne on oikea Hampaiden Koston Paluu! Yöllinen ährääminen ja itkeskely alkoivat taas. Ikenien pullotus paljasti meille heti syynkin. Ylös putkahti ensin yksi hammas. Kolmas hammas! Sitä kestikin jonkin aikaa.

Tosin yöllinen heräily jatkui. Sitten putkahti neljäs. Ikenet pullottavat ja veikkailimme, että onko niitä vielä kaksi vai enemmän tulossa.

Viides.

Kuudes.

Seitsemäs.

Kahdeksas.

Tänään on esille putkahtanut ensimmäinen kulmahammas, joka tarkoittaa yhdeksättä hammasta. Koko tämän viikon on joka päivä ikenistä pursunnut maailmaan yksi uusi hammas! Viisi arkipäivää, viisi uutta hammasta.

Huh. Huh.

Yöt ovat jo vähän rauhoittuneet, joten ehkä tämä hammaskavalkadi on jo loppumassa. Ainakin toistaiseksi. Hampaiden Koston Paluun jatko-osaan asti.

CERN, CMS ja ATLAS

Mon, 18 Jul 2005 23:18:00 +0300

Ja seuraavaksi onkin luvassa vähän teknisempi tarinatuokio. Aion kertoa siitä mitä CERNissä oikein tutkitaan ja kertoa käynneistäni CMS- ja ATLAS-koepisteille.

Ensimmäiseksi yritän lyhyesti selittää mitä CERNissä tutkitaan ja miksi siihen tutkimukseen liittyvät mitat ovat niin suuria kuin ovat. Varoitan jo etukäteen, että käytän väistämättä hiukkasfysiikan termejä niiden merkitystä erikseen selittämättä. Yritän kuitenkin olla edellyttämättä niiden tuntemusta. Käytän myös joitakin vertauksia arkimaailman ilmiöihin —- vertaukset ovat kuitenkin vain vertauksia, eivätkä voi kuvata täydellisesti niitä ilmiöitä joiden selittämiseen niitä käytän. Varsinkin niiden lukijoiden jotka tuntevat hiukkasfysiikkaa ei kannata ottaa vertauksien puutteita kovinkaan vakavasti.

Aion käyttää vain yhtä kaavaa. Einsteinin vuoden kunniaksi se on E = mc², joka kuvaa energian ja massan samankaltaisuutta.

CERN ja hiukkasfysiikka

Kaaviokuva CMS:n rakenteesta. Kuvassa näkyy viisi rautaista rengasta — keskimmäinen ja reunimmaiset pareittain erikseen — sekä päätylevyt. Väreistä punainen vastaa suoraan alla olevien valokuvien punaisia CMS:n osia. (Kuva: CMS Outreach)

CERNissä tutkitaan maailmankaikkeuden rakennuspalikoiden eli atomien, atomiydinten ja niitä pienempien alkeishiukkasten kuten gluonien ja kvarkkien maailmaa. Tätä tarkoitusta varten CERNissä on useita erikokoisia hiukkaskiihdyttimiä, mutta suurimman huomion ja mielenkiinnon kohteena on aina se suurin ja kaunein. Viime vuosisadan puolella, eli 1990-luvulla suurin oli LEP (Large Electron-Positron Collider, “suuri elektroni-positronitörmäytin”). LEP oli rakennettu Sveitsin ja Ranskan rajalle, sata metriä maan pinnan alle sijoitettuun 27 kilometrin pituiseen rengasmaiseen tunneliin. LEP oli käytössä 13 vuotta ja se lopulta purettiin 2002. Tunneliin ollaan parhaillaan rakentamassa seuraavan sukupolven hiukkaskiihdytintä LHC:tä (Large Hadron Collider, “suuri hadronitörmäytin”) jonka pitäisi olla tutkijoiden käytössä ehkä jo vuonna 2008. [1]

LHC on kooltaan suuri, koska sillä halutaan kiihdyttää hiukkasia hyvin suuriin energioihin [2]. LHC on rengas eikä esimerkiksi suora, koska hiukkasten kiihdyttäminen on työlästä joten on parempi kiihdyttää ne vain kerran ja pitää niitä pyörimässä renkaassa niin kauan kuin niille on käyttöä. Renkaan suuri koko johtuu siitä, että hyvin energeettiset hiukkaset olisi mahdotonta laittaa kiertämään hyvin pientä ympyrää — vastaavasti kuten nopeaa autoa ei saa käännettyä tiukassa kaarteessa (paitsi katolleen).

Kuvassa näkyy yksi viidestä renkaasta, jonka takana näkyy päätykalorimetrin osa (hopeinen rengas kuvan keskellä). Alalaidassa kaksi miestä valmistelee keltaisella alustalla myoni-ilmaisinta (hopeinen levy) asennusta varten. Suurin osa renkaan myoni-ilmaisimista on jo asennettu ja vain muutama tyhjä kolo odottaa täyttämistä.

Hiukkaset halutaan kiihdyttää suurin energioihin koska niiden avulla tutkitaan hyvin massiivisia alkeishiukkasia. Nämä hiukkaset ovat myös hyvin lyhytikäisiä, joten kaikki massiiviset alkeishiukkaset joita maailmankaikkeuden alussa muodostui ovat jo kauan aikaa sitten hajonneet ja kadonneet pois. Siispä niitä on tutkimuksia varten tuotettava itse. Energialla ja massalla on vastaavuus kaavan E = mc² mukaisesti. Törmäyttämällä suurenergisia hiukkasia toisiinsa saadaan hyvin pieneen tilaan paljon energiaa, ja tästä energiapuurosta muodostuu uusia hiukkasia. Mitä massiivisempia hiukkasia halutaan tutkia, sitä enemmän energiaa on puristettava kasaan. Siispä myös törmäytettävillä hiukkasilla on oltava sitä suurempi energia mitä massiviisempia alkeishiukkasia halutaan tutkia.

Kun puhe on “suurista energioista” kyse on tietysti suurista vain yksittäisen hiukkasten näkökulmasta katsoen. LHC:ssa kiihdytetyn hiukkasen (protonin) liike-energia on 7 TeV (teraelektronivolttia). Jo hitaasti (1 m/s) lentävän ampiaisen liike-energia on 6250 TeV eli 900 kertaa tätä suurempi. Satasta kulkevan auton liike-energia on 1000000000000 kertaa suurempi kun yksittäisen LHC:lla kiihdytetyn protonin liike-energia. Vastaavasti “hyvin massiivinen” alkeishiukkanen on edelleen hyvin kevyt arkimaailmassa: Z-bosoni on 97 kertaa painavampi kuin protoni eli se painaa 0,00000000000000000000000016 kilogrammaa.

CMS

Magneetin solenoidi asettuu laitteen keskelle. Sen sisälle sijoitetaan puolestaan hiukkasilmaisimet (lukuunottamatta myoni-ilmaisimia). Solenoidin ulkopinta on tyhjiökammion seinämää, jonka sisällä pidetään magneetin niobium-titaanikäämit suprajohtavassa lämpötilassa.

Itse työskentelen TOTEM-projektissa, joka toimii osana CMS-koetta, joka on taas yksi LHC:n törmäyspisteiden koejärjestelyistä. Käydessäni turistina kolme vuotta sitten CERNissä yksi kierroksen osa oli käynti CMS:n rakennuspaikalla (CMS rakennetaan maan pinnalla ja lasketaan vasta melkein valmiina paloina maan alle). Tuolloin sen ensimmäisiä rautaisia tukirakenteina oltiin kokoamassa. Kävin äskettäin uudestaan CMS:llä kierroksella. Kolmen vuoden aikana onkin edistytty paljon: kaikki päärakenteet ovat valmiina, solenoidi on valmistunut ja tuotu paikalle sekä myoni-ilmaisimista on suuri osa asennettu paikoilleen.

Myös CMS on iso. Sen kokoa on hankala saada ymmärrettävästi esitettyä valokuvassa. Sillä on painoa 12500 tonnia, pituutta 21,5 metriä ja korkeutta 15 metriä. CMS:n nimi on muuten lyhenne ja tarkoittaa “kompaktia myonisolenoidia” (compact myon solenoid). Ei liene mikään ihme, että siitä puhutaan pelkkänä seeämmässänä (tai englanniksi siiemmess).

Pyöreä putki on tukirakennetta, jonka sisälle sijoitetaan magneetin solenoidi. Edessä (lattialla) on keltainen asennusaikainen rakenne, keltakypäräiset osat kuvan alalaidassa ovat (muita) kesäopiskelijoita.

CMS:n ei voi sanoa olevan yksi laite, sillä se koostuu useista erilaisista eri hiukkasia havaitsevista laitteista. Rakenteellisesti se on kerrostunut kuin sipuli, jonka sydämessä on itse törmäyspiste. Törmäyspisteestä ulospäin on kerros kerrokselta erilaisia hiukkasilmaisimia joiden tarkoitus on kerätä mahdollisimman paljon tietoa kunkin törmäyksen muodostamista hiukkasista niiden sinkoutuessa törmäyspisteestä ulospäin. Aiemmin sanoin tutkittavien hiukkasten olevan lyhytikäisiä. Juuri se osa hiukkasista joista eniten ollaan kiinnostuneita on niin lyhytikäisiä, ettei yksikään niistä ehdi yhteenkään ilmaisimeen ennenkuin hajoavat useiksi, jopa sadoiksi kevyemmiksi hiukkasiksi.

Hadronikalorimetrin osa. Sillä havaitaan sisemmän elektronikalorimetrin läpäisseitä raskaampia hadroneita ja mesoneita, kuten protoneja ja myoneja.

Kaikki ne alkeishiukkaset joita halutaan tutkia ovat siis hajonneet ja kadonneet ennen kuin niitä ehditään havaita —- kaiken sen vaivan jälkeen mikä niiden luomisen eteen on nähty! Kaikki ei ole kuitenkaan hukassa, sillä noista vain hetken elävistä hiukkasista jää jälki. Tuo tutkittavan hiukkasen heikko jälki on nähtävissä kun kaikki havaittavat hiukkaset lasketaan, tunnistetaan, liikemäärät ja energiat ynnätään ja kulmat mitataan ja ja ja … lopulta kuin kelaamalla filmiä ajassa taaksepäin voidaan tietokoneilla rakentaa toisinto törmäyksestä: mitä tapahtui, mitä hiukkasia muodostui, missä ne hajosivat.

Jotta kaikki saadaan tarkasti ja varmasti mitattua tarvitaan tarkka laitteisto havaitsemaan erilaisten hajoamishiukkasten jäljet. Protonien ja neutronien pysäyttämiseksi ja niiden energian mittaamiseksi CMS:ssä on yhteensä puoli metriä paksu kerros messinkiä! Myonit eivät pysähdy edes renkaiden metrien rautakerroksiin, hidastuvat vain vähän ja karkaavat hajoamaan lopullisesti koepistettä ympäröivään peruskallioon.

ATLAS

Kaaviokuva ATLAS-laitteistosta. Kuvassa näkyy hyvin laitteen kerrostunut rakenne. Etualalla oleva oranssi rengas on magneetti ja näkyy hyvin myöhemmissä kuvissa. (Kuva: ATLAS)

ATLAS:n kaikki komponentit lasketaan alas melkein satametristä pystysuoraa kuilua pitkin. Kuvassa näkyvät kolme valkoista täplää ovat alhaalla olevien kypäriä. Laitteen kokoaminen koeluolassa on kuulemma vähän hankalaa. Louhimisbudjettia kun nipistettiin ja luola jäi alkuperäisiä suunnitelmia pienemmäksi.

CMS ei ole ainoa LHC:n suurista kokeista. ATLAS on itseasiassa vielä suurempi (46m x 25m) — joskaan ei yhtä painava.

Sekä CMS että ATLAS mittaavat samanlaisia törmäyksiä. Niiden rakenne on myös samanlainen. Toisaalta niiden rakenne on myös täysin erilainen. Yhtäläiset piirteet — magneetit, kerrostunut rakenne — johtuvat siitä, miten tänä päivänä osataan parhaiten hiukkasilmaisin rakentaa. Kumpikaan ryhmä ei tahallaan rakenna huonoa ilmaisinta vain välttääkseen ratkaisemasta teknisiä ongelmia samalla tavalla kuin toinen! Erot taas johtuvat vastaavasti erilaisista teknisistä ratkaisuista ja pyrkimyksistä. CMS:n rakenne on nimensä mukaisesti kompakti. Siinä ei ole juuri ilmaa, vaan paljon rautaa ja ilmaisimet onkin sijoitettu laitteen kantaviin rakenteisiin sisälle. ATLAS on paljon ilmavampi rakenteeltaan. ATLAS ei myöskään “seiso itse” vaan tarvitsee ylimääräisiä tukirakenteita.

Molemmista ratkaisuista on etunsa ja haittansa — ATLAS on ainakin helpompi huoltaa, koska “ilmatiloihin” mahtuu myös ihmisiä. CMS pitää purkaa melkein osiinsa jotta yksittäiseen ilmaisimeen on mahdollista päästä käsiksi.

Vierailuryhmämme kokoontuu katselemaan ATLAS:ta sen toisesta päästä katsoen. Kuvassa alhaalla näkyvä aukko on jo kiihdytintunnelia. Vastaisella seinällä on samanlainen ja seinien keskipisteessä on törmäyspiste.

Kuvassa näkyy hyvin yksi magneeteista (oransseilla raidoilla koristeltu putki). Alueelle jolla kaksi työmiestä seisoo tulee lopulta hadronikalorimetrit ja muu sisempi havaintolaitteisto.

Vierailuja koepisteillä ei suositella klaustrofobisille.

Molemmilla kokeilla mitataan samoja ilmiöitä. Yksi syy rakentaa kaksi erillistä koetta on tietysti varmistaa, että edes jompikumpi tuottaa haluttuja tuloksia —- ennenkaikkea halutulla tarkkuudella. Riski siitä, että CMS tai ATLAS ei “toimisi” on pieni, mutta riski siitä, ettei jommallakummalla saavuteta odotettua mittaustarkkuutta on jo todellinen.

Toinen syy rakentaa kaksi laitetta on ns. statistiikka. LHC:lla on rajallinen elinikä ja on ilmiselvää, että 20 vuoden päästä se on jo purettu. Hiukkasfysiikka rakentuu hyvin paljon tilastojen varaan, sillä monia törmäyksissä muodostuneita hiukkasia ei koskaan suoranaisesti havaita vaan ainoastaan niiden hajoamishiukkasten jälkien perusteella. Yksittäinen jälki voidaan kuvata usein erilaisin hajoamisprosessein. Eri hajoamiset voidaankin erottaa vasta keräämällä paljon yksittäisten törmäysten tietoja ja rakentamalla niistä tilastollisia päätelmiä. Harvinaisten hiukkasten havaitseminen vaatii siis paljon dataa. Tähän tarkoitukseen kaksi mittalaitetta on selvästi parempi kuin yksi.

Toivottavasti pidit tästä lyhyestä kuvauksesta CERNistä sekä CMS ja ATLAS -kokeista! Jos olet kiinnostunut fysiikasta ja osaat englantia niin kannattaa käydä sekä CMS:n että ATLAS:n kotisivuilla katsomassa kuvia ja animaatioita laitteiden rakentamisesta ja toiminnasta!

[1] Sanat "törmäytin" ja "kiihdytin" tarkoittavat hiukkasfysiikassa käytännössä samaa asiaa. Törmäykset ovat niitä ilmiöitä joita halutaan tutkia, kiihdyttimellä saadaan aikaan törmäyksiä. Suurin osa LHC:n rakenteesta on kiihdytintä, mutta tutkijoiden mielenkiinto kohdistuu vain törmäyksiin -- hiukkasten kiihdyttäminen on tarpeellinen mutta tutkimuksen kannalta vain kiusallisen paljon budjettia syövä osa.

[2] "Nopeus" on hyvin epäkäytännöllinen käsite, koska kiihdytetyt hiukkaset kulkevat hyvin lähellä valon nopeutta eivätkä näin nopeudu merkittävästi vaikka niiden liike-energia kasvaisikin. LHC:n kiihdyttämien protonien energia on 7 TeV ja kulkevat vain 270 m/s nopeammin kuin protonit joilla on liike-energiaa yksi kymmenesosa (0,7 TeV). Hiukkasfysiikassa puhutaan siis aina kiihdytettävien hiukkasten energioista, ei koskaan nopeuksista.

Ranskalaisista ja vähän muistakin kansallisuuksista

Fri, 08 Jul 2005 23:17:00 +0300

Olemme nyt asuneet melkein viikon jo Gexissä eli yhteensä Geneveä ympäröivällä Ranskan alueella jo yli kuukauden. Tänä aikana minulle on ehtinyt muodostua oma käsitykseni sekä ranskalaisista, geneveläisistä että sveitsiläisistä.

Ranskalaiset ja sveitsiläiset ovat erilaisia asenteiltaan ja tavoiltaan. Geneveläiset ovat vähän oma lukunsa — he ovat maantieteellisten, taloudellisten ja historiallisten syiden takia vähän näiden kahden ryhmän sekoitus. Monet “geneveläiset” ovatkin joko Genevessä työssä käyviä ranskalaisia (“frontalieres”) tai Geneveen muuttaneita ranskalaisia tai näiden ensimmäisen polven lapsia.

Ranskalaisia tapoja on paljolti kulkeutunut Sveitsiin juuri Geneven kautta. Vastaavasti jotain Sveitsiläistä pikkutarkkuutta (manikyyratut pihat ja pensasaidat tulevat erityisesti mieleen) on kulkeutunut myös Ranskan puolelle rajaa… [1]

(Annecy on selkeästi ranskalainen, samoin kuin Gex — Geneve on sveitsiläinen, mutta maustettuna vahvasti ranskalaisuudella. Kannattaa pitää mielessä, että ranskankielinen Sveitsi ei ole sen enempää Ranskaa kuin ruotsinkielinen Suomi on Ruotsia. Ranskankielinen Sveitsi on omalta identiteetiltään selvästi sveitsiläinen.)

Miten olen siis kokenut “ranskalaisuuden” ja “sveitsiläisyyden”? Lähinnä vain pystyn toteamaan niiden erot ennenkaikkea asiakaspalvelun suhteen. Kärjistäen sanoisin ranskalaisia itsetyytyväisiksi ja sveitsiläisiä kansainvälisiksi. Kärjistäen: kun ranskalainen kassa (tarjoilija, …) tajuaa, ettet puhu ranskaa vaan jotain vierasta kieltä niin tuntuu kuin hänen päälleen laskeutuisi kaapu joka estää kaikenlaisen kommunikoinnin. Häneltä katoaa kokonaan halu ymmärtää tai tulla ymmärretyksi.

Sveitsistä vastaavasta tilanteesta tulee mieleen tarjoilija joka puhui enimmäkseen saksaa (tämä oli jo vähän kauempana Genevestä), vähän ranskaa eikä oikeastaan englantia ollenkaan. Hänellä oli silti halu ymmärtää ja tulla ymmärretyksi —- sellainen tahto näkyy päälle ja saa aikaan tuloksia, sillä jo muutamalla yhteisellä sanalla ja käsien heiluttelulla saa aikaan paljon — kunhan on tahto ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Juuri tämän tahdon puuttuminen asiakaspalvelu-ranskalaisissa nyppii minua aivan suunnattomasti.

Voihan olla, että vain asiakaspalvelussa olevat ranskalaiset ovat epäsosiaalisia, epäempaattisia ja helposti turhautuvia —- ja ovat samanlaisia myös ranskalaisia kohtaan.

Voihan myös olla, että minä vain koen ja pistän merkille epäystävällisen käyttäytymisen helpommin täällä kuin Suomessa. En silti jaksa uskoa tarkkaavaisuuteni olevan syy siihen, että kassa tervehtii edellistä ja seuraavaa asiakasta mutta ei meitä. Tai että pyörävaraston työntekijä valitsee kaikkien pyörien joukosta juuri sen jossa on ilmiselviä vikoja jätetty huoltamatta (polkimen vääntynyt akseli ei ole kovinkaan vaikea havaita) ihan vain sattumalta.

Henkiseksi selviytymiskeinoksi olemmekin kehittäneet tavaksi sanoa vain “ranskalaiset on tyhmiä” kun vastaan tulee epäystävällisiä ihmisiä. Emme me voi ottaa vastuullemme sitä, että joku muu (tai kokonainen kansa!) kuvittelee itsensä muita paremmaksi ja ylpeyttään myös käyttäytyy sen mukaisesti. Joten minun puolestani olkoot huonosti käyttäytyvät ranskalaiset tyhmiä. Sen sanominen helpottaa.

PS. Eivät kaikki ranskalaiset ole epäystävällisiä. Vuokraisäntämme ei puhu englantia, mutta jaksaa silti selittää yrittäen puhua kahden sanan lauseita — ehkä ymmärrän välillä sanan tai pari. Kadulla vastaan tuleva mummo selittää minuuttitolkulla jostain mitä emme ymmärrä ja hymyilee ja kehuu Sirua kauniiksi vauvaksi. Eikä heitä vaivaa se, ettei yhteistä kieltä ole, vaan he puhuvat sillä mitä osaavat. Tärkeintä meille on etteivät he muutu mykiksi tai rupea kurtistelemaan kulmiaan vain siksi ettemme me puhu ranskaa.

[1] Sorrun auttamattomasti stereotypisoimaan sveitsiläisiä ahkerina kalvinisteina ja ranskalaisia muita vähättelevinä patonginpurijoina. On naurettavaa väittää, että monen miljoonan yksilön muodostamia kansoja voisi kuvata kattavasti muutaman sanan karikatyyrilla. Olisi kuitenkin yhtä harhaanjohtavaa uskotella, etteikö (yhtenäisillä) kansallisuuksilla olisi olemassa tunnistettavia ominaispiirteitä. Kansallisvaltiot loivat varsinkin 1900-luvulla itselleen sisäisesti yhtenäistävää mytologiaa johon on aina kuulunut määritelmä siitä mitä "me" on. Ajan myötä tämä "me"-kuva on väistämättömästi muokannut kansojen käyttäytymistä yhtenäisemmäksi ja jollain tasolla erilaiseksi kuin "toisten" kansalaisuuksien. Ja vaikken tiedä mitä "ranskalaisuus" tai "sveitsiläisyys" tarkoittaa näissä kulttuurissa kasvaneille ihmisille, pystyn silti ulkopuolisena huomaamaan eroja näiden kansalaisuuksien yksilöiden välillä, ja yleistämään useiden yksilöiden käyttäytymisestä jotain eroja jotka saattavat päteä yleisestikin. Itse olenkin kokenut lähinnä ranskalaisten ja sveitsiläisten palveluammattien edustajien käyttäytymistä ulkomaalaisia asiakkaita kohtaan.

Asuntoasiaa

Thu, 30 Jun 2005 23:16:00 +0300

Tärkeimmät asiat ensin: Jos olet lähdössä kesäharjoittelijaksi CERNiin (lapsi)perheen kanssa ja olet eksynyt jotenkin näille sivuille niin huomioi seuraavat asiat asunnon hankkimisesta Geneven seudulla kesäksi:

Hanki asunto etukäteen. Vilkkaimillaan kesäasuntojen markkinat ovat toukokuussa ja kuivuvat hyvin tehokkaasti kasaan jo kesäkuun alussa.

Kun saat CERNin asuntotoimistolta vuokranantajien yhteystiedot, soita puhelimella. Asuntojen kysyntä on suurta ja sähköpostisi luetaan vasta kun vuokranantaja on jo saanut kymmeniä kyselyjä puhelimitse.

Jos et osaa ranskaa, älä lannistu. Opettele puhelinkeskustelun tärkeimmät fraasit (tervehtiminen, “puhutko englantia?”, “en puhu ranskaa” ja “soitan myöhemmin uudestaan”) sekä pestaa, lahjo tai kiristä ranskantaitoinen ystäväsi auttamaan sinua tarpeen vaatiessa.

Älä mainitse perheestä mitään vuokranantajalle.

Älä ihan oikeasti mainitse perheestä mitään. Jos joku muu on tulossa kämppään niin se on korkeintaan joku toinen kesäharjoittelija, ei tyttöystävä eikä vaimo (joista seuraa vain kysymys lapsista).

Keski-euroopassa vallitsevat erilaiset asumisen standardit kuin Suomessa. 50 neliömetrin kaksio saattaa kuulostaa sylivauvaperheelle isolta (kyseessähän on sentään vain kolme kesäkuukautta!), mutta paikallisen mielestä se on sopimattoman pieni lapsiperheelle. Toinen pelko voi olla lapsien aiheuttamat vahingot, erityisesti kalustetussa huoneistossa — omien lastesi tavat tiedät silti parhaiten itse. Älä mainitse perheestä siis mitään, vaan pidä päätösvalta siitä mikä on teille sopivaa itselläsi.

(Muut asunnon hakemiseen liittyvät seikat pätevät yhtä lailla Geneven seudulla kuin Suomessakin: ole aktiivinen, jos puhelimeen ei vastata niin soita illalla ja seuraavanakin päivänä jne. jne. Muista: sinnikkyys palkitaan.)

Meillä onneksi oli varasuunnitelma, joka pitikin ottaa käyttöön kun edes puolentoista viikon paikan päällä tapahtunut etsintä ei tuottanut tulosta. Itse asuin viikon hostellissa ja sitten muutin Elinan tuttavan kesäasunnolle Annecyyn. Siellä olemme sitten eläneet mukavaa perhe-elämää Elinan ja Sirun saavuttua. Myöskin asunnon sitkeä haku tuotti lopulta tulosta jonka tuloksena muutamme kuun vaihteessa pohjoiseen, Gexiin. Eli muutamme Ranskan sisällä, mutta Geneven eteläpuolelta sen pohjoispuolelle [1]. Uusi asuntomme ei ehkä ole yhtä hieno näyttävä tai hienolla paikalla kuten nykyinen, mutta siellä on kaikki mitä tarvitsemme. Elämää helpottaa huomattavasti oma pyykinpesukone (ei enää pesulaa!) sekä tunnin suuntaansa lyhyempi työmatka.

Muuttaminen ei tähän vielä tosin lopu, sillä vuokrasopimus on ajalle 1.7—19.8., kun me lähdemme kotiin päin vasta 29.8. Emme ole kuitenkaan reilun viikon pätkästä huolissamme, sen voi asua motellissa tai majoittautua muiden suomalaisten nurkkiin.

Annecyssa on kyllä ollut mukava olla, ja olisimme ihan mielellämme siellä vaikka koko kesän —- lukuun ottamatta juuri reilun kahden tunnin päivittäisiä työmatkoja jotka käyvätkin hermoille. Paikalliset ruuhka-ajat välttääkseni lähden kotoa kahdeksalta ja palaan seitsemän pintaan, josta sveitsiläinen työpäivä suomalaisella puolen tunnin ruokatunnilla on kahdeksan ja puoli tuntia, loput autolla ajoa ja parkkipaikan etsimistä. Riippuen vähän ruuhkista koko työpäivän pituus vaihtelee 10—11 tunnin välillä.

Siru saattaa aamulla vielä nukkua, ja kotiin tullessani onkin pian jo aika laittaa hänet nukkumaan…

PS. Koska muutamme toistuvasti niin posti meille kannattaa lähettää minulle CERN:iin. Osoite on:

CERN
Santeri Paavolainen
Bdg 589 / A07410
CH-1211 Geneve 23
Switzerland

[1] Lisätietoa asuinpaikoistamme löydät Annecyn ja Gexin sivuilta.

Ensimmäinen majapaikka Genevessä: St. Genis’n hostelli.

Iltainen näkymä Annecyn rantatieltä kohti etelää ja vuoria. Purjehtiminen on suosittua ja järvellä toimii useita purjehduskouluja.

Annecyn asunnon katolla on näkynyt ainakin kaksi kissaa: harmaaraidallinen ja kuvassa näkyvä musta.

Postikorttimaisemaa.

Siru poikkeukselliesti viihtyy vaunuissa —- sylistä näkee paremmin, siksi sinne onkin usein hinku.

Elina ja Siru saapuvat — perhe on jälleen yhdessä!

Thu, 16 Jun 2005 23:15:00 +0300

Elina ja Siru saapuivat Geneveen keskiviikkona illalla (8.6.). Matkalla heille sattui viivästys, kun jatkoyhteys Amsterdamista siirtyi myöhemmäksi ties-minkä-syyn takia. Mutta tärkeintä oli tietysti, että molemmat tulivat perille ehjinä ja turvallisesti! Jatkoimme autolla vielä Annecyyn, jossa meillä on toistaiseksi majoitus Elinan ystävän tyhjillään olevassa kesäasunnossa. “Toistaiseksi” koska etsin koko ajan asuntoa lähempää CERNiä — vaikka työmatkaa on vain 50 kilometriä niin siihen menee aikaa tunti, ruuhkassa pahimmillaan kaksikin. Annecy on kyllä viehättävä paikka itsessään, mutta pitkä työmatka vie vain niin paljon aikaa perheeltä — pian kotiintulon jälkeen koittaakin jo Sirun nukkumaanmenoaika… Mutta selitänpä asuntoasioista joskus toiste, sillä nyt on aika ihastella Sirua!

Siru oli puolessatoista viikossa ehtinyt jo muuttua! Pituutta ja painoa oli varmasti tullut, mutta eniten ihmettelemistä minulla riitti uusissa tempuissa. En tiedä paljonko lapsi viiden kuukauden iässä oppii asioita matkimalla aikuisia, mutta Siru ainakin katsoo tarkasti meidän touhujamme. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat ruokaan ja syömiseen liittyvät touhut — Sirulla kaikki käden ulottuvilla oleva päätyy suuhun — jos juo jotain pullosta tai syö lusikalla niin voi olla varma, että Siru lopettaa hetkeksi touhuamisen ja katsoo tarkasti. Lentomatkan aikana Elina olikin opettanut Sirun juomaan urheilukorkkipullosta vettä! (Vai olisiko “oppinut” parempi?) Siru ei ole saanut pullosta ruokaa kuin muutaman kerran, joten pohdinkin kuinka paljon pullosta juomisen tekniikasta on opittu vain meitä katselemalla…

Vesipullosta juomisen taito on varmasti kätevä hellepäivinä. (Vaikka saahan sitä tuttipulloonkin laitettua vettä.)

Siru täytti sunnuntaina viisi kuukautta! Syntymäpäivään valmistautumiseen kuului kylpy oikeassa ja tilavassa kylpyammeessa. Kotona Suomessa kylvyt suoritetaan melkein jokaisesta kodista tutussa pesupaljussa, joten kokonainen kylpyamme jossa riitti pituutta ja leveyttä molskia (sopivan matalassa) vedessä vapautti Sirun sisäisen vesipedon… Siru varmisti kylvettäjän saavan myös osansa veden ihanuudesta. Ja syksyksi Sirulle on jo varattu paikka vauvauintiryhmässä. Lupaavalta näyttää — tästä tytöstä varmasti kasvaa hyvä uimari, oikea pyöriäinen!

Varsinaisen syntymäpäivän ylläri oli perunasose. Ensimmäinen kiinteän ruuan maistihetki sujui rauhallisesti, mutustellen ja maistellen. Ilmeet vaihtelivat hämmennyksestä iloiseen hymyyn ja vaativaan “lusikka tänne ja heti” tavoitteluun. Lusikka onkin tykätty lelu, tuleehan sillä monet herkut, vitamiinit ja nyt sosekin. Seuraavina päivinä onkin sitten jatkettu perunasoseen maistelua ja kasvatettu annoskokoa yhdestä lusikallisesta vähän useampaan. Vatsaa ei ole kivistellyt eikä mitään muutakaan ikäviä reaktioita esiintynyt, joten Sirun matka makujen jännittävään maailmaan on alkanut!

Kaikki kiinnostaa mikä menee aikuisten suuhun — tai ainakin likipitäen, sillä leivän pakkausmuovi kiinnostaa yhtä paljon kuin itse leipä.

Kuumana päivänä onkin tärkeää nauttia tarpeeksi nesteitä… Siru on oppinut juomaan suoraan pullosta!

Annecy on vuoristojärven rannalla jonka vesi on uskomattoman kirkasta —- se hohtaa auringossa kuin vihreä jalokivi. Vuoret ovat joka suunnassa lähellä. (Olen itse kuvassa peittämässä maisemaa.)

Rantaraitti on täynnä polku- ja moottorivenevuokraamoja, joiden myynti vielä on vähän tyhjäkäynnillä mutta varmasti vilkastuu kun Ranskan lomakausi alkaa heinäkuussa. (Kuvassa Elina ja vaunuissa tietysti Siru.)

Siru, yhtä päivää vaille viisi kuukautta.

Asunto sijaitsee vanhankaupungin elävässä keskustassa. Ravintoloita ja jäätelökioskeja on paljon ja päivisin kadut ovat täynnä turisteja.

Lukeminen on kivaa!

Mmmm.. perunasosetta. T: Siru 5kk.

Ensikosketuksia CERNin sisäiseen maailmaan

Wed, 01 Jun 2005 23:14:00 +0300

Vietin päivän CERNissä kolme vuotta sitten turistina. CERNissä järjestetään ilmaisia kierroksia kiinnostuneille joissa esitetään vähän CERNin historiaa, nykyistä toimintaa ja esitellään jotain kiinnostavia tutkimuslaitteita [1]. Jottei sana “tutkimuslaite” kuulostaisi liian vähäpätöiseltä pitää ymmärtää, että nämä “tutkimuslaitteet” joita täällä käytetään ovat niin kooltaan, budjeteiltaan kuin niiden rakentamiseen tieteen suhteen i-so-ja. Tunneli johon paraikaa asennetaan uutta LHC-kiihdytintä on Sveitsin ja Ranskan rajaseutua halkova 27 kilometriä pitkä maananalainen rengas. Yksittäiset “mittalaitteet” renkaan kehällä ovat hyvinkin kerrostalon kokoisia raudasta ja hienoelektroniikasta kasattuja satojen miljoonien eurojen rakennelmia. Laitteille asetetaan suuria tieteellisiä odotuksia, mutta itse ainakin menin häkellyksiin pelkästä koosta (seurauksena en tajunnut ottaa kuvia).

Jos pohtii vaikkapa LHC:n kokoluokkaa, tai sitä miten CERN on oman alansa huippututkimuksen keskus niin varmasti se luo jotain edellytyksiä puitteille. Varmasti koko kymmentuhatpäinen tutkija- ja työläisjoukko joka tätä miljardiluokan konetta käyttää on tiukasti johdettu ja tehokkaasti organisoitu? Voisiko tälläistä työtä tehdä muualla kuin huippuarkkitehtien suunnittelemissa designmaisemakonttoreissa (ihmisille tarkoitetut rakennukset ovat pieni kuluerä koko tutkimusbudjetissa.)

Mutta ei. Katsokaa huviksenne oheisia kuvia siitä miltä CERNissä oikeasti näyttää. Rakennusten suunnitelu ja sijainti on alistettu fysiikan tarpeille —- kun maanalainen kiihdytin on tarvinnut huoltorakennusta tiettyyn paikkaan, siihen se on myös rakennettu. Tuloksena on melkoinen labyrintti rakennuksia jotka on rakennettu vuosikymmenien saatossa milloin mihinkin tarkoitukseen milloin minkäkin arkkitehtin kynästä (tai ei kenenkään kynästä, jos lasketaan mukaan 50-luvulla tuodut “tilapäiset” parakit). Monien rakennusten käyttötarkoituskin on muuttunut, jolloin niihin on kerrostettu uuden käyttötarkoituksen tuomat muutokset.

Kaikki rakennukset on tehty kunkin hetken tarpeeseen ja vain siihen, joten ne ovat päätyneet yleensä myös inhimillisen kokoisiksi. Missään vaiheessa ei ilmeisesti ole ollut vallalla ajatusmalli jossa “rakennetaan kerralla tarpeeksi iso, ettei myöhemmin tarvitse rakentaa lisäsiipeä”. Lisäsiivet ovatkin sääntö eikä poikkeus [2]. Etäisyydetkin ovat — ainakin CERNin Meyrinin pääalueen sisällä — myöskin inhimillisiä, autolle ei alueen sisällä ole käyttöä ja tärkeimmät asiat saa hoidettua viiden minuutin kävelymatkan alueella. Oikeastaan CERNin alue on varsin viihtyisä omalla tavallaan. Ainakin kun jättää suomalaisen tehokkuusmanian (“tehoneliöitä, himpskatti!”) ensin narikkaan. Lopulta kaikki on perin sveitsiläisittäin siistiä, kunnossa ja toimivaa —- mutta yhtälailla periranskalaiseen tapaan kaikki repsottaa himpun verran.

Ihmiset ovat samanlainen sekalainen joukko. CERNiin tullaan ensisijaisesti Euroopasta, mutta tutkijoita saapuu tänne ympäri maailman. Tosin itse olen törmännyt vasta suomalaisiin, ranskalaisiin, saksalaisiin, italialaisiin ja jenkkeihin. Suomalaiset ovatkin täällä varsin aktiivinen joukko, erityisesti kesäopiskelijoiden suhteen. Muista maista radikaalisti poiketen Suomi kustantaa ihan omasta pussistaan tänne toistakymmentä opiskelijaa joka vuosi. Suomen kiintiö CERNin omassa kesäopiskelijaohjelmassa on vain kaksi ihmistä… CERNin kiintiöinti kun lienee jollain mystisellä puolipoliittisella tavalla suhteutettu kunkin maan kustannusosioon koko budjetista. Suomi on kuitenkin suhteellisesti yliedustettu kesäisten opiskelijoiden keskuudessa.

Kyllä täällä varmasti kolme kuukautta viihtyy.

[1] Esittelykierroksille pitää ilmoittautua etukäteen eli vain paikalle ilmaantumalla ei välttämättä pääse kierrokselle, joita ei edes järjestetä joka päivä. Ilmoittautuminen ainakin itselleni oli helppoa ja hoitui muutamalla sähköpostilla.

[2] Esimerkkinä talojen numeroinnista kompleksi jossa ns. "ravintola 1" sijaitsee koostuu erikseen numeroiduista rakennuksista tai niiden osista 500, 501, 60, 61, 62, 63 ja se liittyy ylikulkukäytävällä 50 rakennuskompleksiin 1-4 sekä 52, 53, 304 ... jne. Numerointi on jossain määrin ajallinen eli "1" lienee ensimmäisiä alueen rakennuksia. Täällä ei silti ole yhteensä 3194 rakennusta (joka on pienehkö varasto aivan CERNin alueen reunalla), vaan numerointi joko hyppii tai kattaa myös tilapäiset hökkelit. Työryhmämme parkkipaikalla onkin numeroitu tavarakontti...

CERN on suljettu alue — kulkuluvan haltijoille on pakollinen turvakoulutus ja kaikkien myös oletetaan tietävän mitä saa ja mitä ei saa tehdä (ei säteilytyöalueelle omin nokkineen jne.). Siispä on aivan luonnollista säilyttää painepulloja kadulla.

Kaikki CERNin rakennukset on numeroitu (kuvassa 14 ja 15). Numeroinnissa ei ole ymmärrettävää logiikkaa —- itse olen rakennuksessa 589 jonka vieressä ovat 194 ja 555. Alueen kartta on välttämättömyys.

Kadut on nimetty tieteentekijöiden mukaan. Itse olen Route Einsteinin varrella. Mm. Newton, Röntgen a Babbage ovat ikuistettu CERNin kaduiksi. Kuvassa Coulomb.

Arkkitehtuuri on paikoitellen vähintäänkin omituista. Onko tai onko se joskus ollut kasvihuone?

CERN on osittain Ranskan ja osittain Sveitsin puolella. CERNin alueen sisällä rajaa ei näy mitenkään. Kartasta katsomalla voi todeta että raja kulkee juuri tämän yksinäisen tolpan kohdalla —- ehkä siinä on joskus ollut oikeasti raja-asema.

Suomesta Sveitsiin, via Finnjet

Mon, 30 May 2005 23:08:00 +0300

Matkanteko alkaa sunnuntaina 29.5. kello seitsemältä kun pakkaan kapsäkit autoon ja hyvästelen viikoksi perheen. Laiva Tallinaan irtoaa kotikaupungin laiturista kahdeksalta. Kahden ja puolen tunnin päästä Finnjet jatkaa matkaa Tallinan satamasta ja minulla on yli vuorokausi aikaa tapettavana.

Hyttini on halvin mahdollinen eli yksi paikka neljän hengen mieshytissä, kaikki muut huonekumppanit ovat tuiki tuntemattomia eikä kaikkien kanssa ole yhteistä kieltäkään. Pienessä, ikkunattomassa hytissä lojuminen ei ole kovinkaan viihtyisää. Sängyllä ei pysty istumaan lyömättä päätään ylempään makuulaveriin tai kattoon. Muuta paikkaa kuin sängyt ei hytissä oleiluun olekaan —- halvin hytti on vain nukkumista varten.

Muistan aiemmalta Finnjet-Saksanmatkalta miten vaikeaa tällä paatilla on kuluttaa aikaa. Paatin kunniaksi on laskettava se, että sitä on remontoitu ja kaksikymmentä vuotta vanha haalea sininen plyysi on käytäviltä vaihtunut pirteämpään poltettuun keltaiseen ja lakattuihin puupaneleihin. Samaten aiemmin varsin väsyneen näköisiä ravintoloita ja baareja on uusittu. Ne ovat tosin edelleen samoissa paikoissa, ovat saman kokoisia ja niiden asiakkaat ovat edelleen yhtä viehättäviä kuin ennenkin. Eli enimmäkseen keski-ikäisiä saksalaisia ja joukko ryhmissä kulkevia teinejä, jotka aikovat ottaa kaiken ilon irti laivalla eli päätyvät lopulta laulamaan ja oksentamaan käytävillä.

Olen varannut mukaan luettavaa, liudan pelejä sekä kannettavalle musiikkia ja elokuvia useamman päivän ajaksi. Ne eivät riitä estämään pitkästymistä. Viihteen riittävyys ei ole ongelma, vaan se, ettei laivalla ole missään “kotoista” paikkaa jossa oleilla ja rentoutua. Ravintolapöydässä olen suvaittu asiakkaana, samoin baarissa. Eikä Finnjetillä ole muita pöytiä. Etukannen kansipaikoilta tulee väistämättä häätö jossain vaiheessa. Merikään ei helli kannella kävijöitä vaan yhyttää heidät nopeasti sisälle kalsealla ja purevalla tuulella.

Tässä laivassa ainoat julkiset tilat ovat kulutusta tai hetkellistä oleskelua varten (kansi, muutamat istuimet vilkkaissa käytävissä tai hissien luona). Matkustajien sallittu reviiri on heidän oma hyttinsä ja kaikkea muuta hallitsee Laiva itsessään. Laiva on kuin olento itsessään joka määrää miten laivalla kuuluu käyttäytyä: syödään, juodaan, iloitaan. Laivalla toimisen mielikuva on hyvin voimakas.

Laivayhtiöt ovat itse olleet suurin tämän mielikuvan markkinoija, mutta toki sitä vahvistavat myös muut tapahtumat (abiristeilyt, firmojen “kokousristeilyt” jne.) sekä urbaanit tarinat (“kerran kun olin laivalla…”). Eikä tuossa mielikuvassa itsessään olekaan mitään vikaa, sillä jos matkustaja odottaa laivaristeilyltään syömistä, juomista ja iloittelua niin sitähän laivalla juuri onkin tarjolla yllinkyllin. Laivan palveluiden kuluttajana sinulla on lupa laajentaa omaa reviiriäsi hytistä ulos: pääset koristamaan pöytääsi drinkkilaseilla ja taputtamaan strutsinhöyhenissä pyörivälle tanssiryhmälle.

Mutta auta armias jos et lähtenyt laivalle syömään, juomaan ja iloittelemaan. Laivalla ei ole mitään muuta tekemistä. Finnjetillä nimenomaisesti ei ole juuri muita paikkoja oleilla. Niissä harvoissa tuoleissa joissa voi istua vain matkustajana ovat niin näkyvillä, että jollain tasolla olen koko ajan varuillani.

Onko yllä kuvattu stereotypia muna vai kana? Onko se kehittynyt pakosta kun laivalla ei oikeasti ole muuta tekemistä, vai onko se tehty tarkoituksellisesti kun on huomattu, että viihtyisät julkiset tilat ja kansipelit eivät tuota yhtä hyvin kuin baarit ja viina?

Mitä, minne ja miksi: Lyhyt alustus CERN-matkapäiväkirjalle

Sat, 21 May 2005 23:07:00 +0300

Olen lähdössä kesällä kolmeksi kuukaudeksi CERNiin kesäharjoittelijaksi. Mukaan matkalle lähtee koko perhe eli minä, Elina sekä meidän Siru-vauvamme.

Aion kirjoittaa tästä kesästä verkkoon matkapäiväkirjaa. Olen useasti kirjoittanut matkoilla muistiinpanoja — useimmiten vain itselleni mutta joskus julkisesti verkkoonkin. Tapahtuneista asioista matkoilla kirjoittaminen on minulle ainakin hyödyllinen tapa ja auttaa muistamaan paremmin tapahtumia ja kiinnostavia yksityiskohtia. En varsinaisesti tarvitse muistiinpanoja jälkikäteen, sillä kirjoittaminen itsessään riittää vahvistamaan muistikuvia. Monia matkapäiväkirjojani en ole koskaan lukenutkaan! Yksi syy matkapäiväkirjan pitämiseen on siis ihan henkilökohtainen: kyseessä on oma muistia parantava menetelmä.

Olemme poissa Suomesta varsin pitkän aikaa ainakin tavalliseen kesälomamatkaan verrattuna. Kolmessa kuukaudessa ehdimme molemmat varmasti tutustua paikalliseen elämänmenoon, itse pääsen hyvin sisälle harjoitteluprojektiin ja silti poissaolo on tarpeeksi lyhyt ettei kotona ehdi tapahtua mitään suuria muutoksia. Meille suurin muutos lähdön ja paluun välissä lienee se, että ihmiset ovat ruskettuneet ja energisempiä kuin keväällä… Sensijaan vauva kasvaa kolmessa kuukaudessa paljon! Isovanhemmilla ja kummeilla onkin varmaan suuri halu kuulla meidän ja erityisesti juuri vauvan elämästä Sveitsissä. Matkapäiväkirjan tarkoitus onkin myös osittain tyydyttää heidän tiedonnälkäänsä (vaikka ei tämän tarkoitus ole missään muodossa olla pelkästään vauvakirjoituksia).

Kuitenkaan kumpikaan edellisistä perusteluista ei ole peruste nimenomaan verkkopäiväkirjan (julkisen tai ei) pitoon. Muistiinpanot voisin tehdä ihan yksityisesti ilman takaraivossa kolkuttavaa “joku lukee näitä” ajatusta ja läheisiin ihmisiin voi pitää yhteyttä (ja varmasti pidetäänkin näistä sivuista huolimatta) puhelimitse ja sähköpostitse.

Oikeasti haluan kehittää kirjoittamistani. Olen viime vuosina lepsuillut siinä miten ja mitä kirjoitan. Viimeeksi olen varmaankin kirjoittanut ajatuksella rakennetta ja sisältöä miettien ylioppilaskirjoituksissa! Jaksan varsinkin töissä muistuttaa ihmisiä selkeän kirjoittamisen (yleisesti ihan itsensä ilmaisemisen tärkeydestä, mutta kirjoittaminen on hyvin tärkeää sähköpostin yleisyyden takia) tärkeydestä. Silti tunnen itse laiminlyöväni tekstiäni tyytymällä aina “hyväksyttävään” tulokseen. Uskon kirjoittamisen olevan taito joka vaatii harjoitusta. Aina ei tarvitse kirjoittaa loppuun asti hiottua tekstiä, mutta sitä olisi tehtävä aina silloin tällöin jotteivät taidot ruostuisi. Juuri sen taitojen teroittamisen tunnen laiminlyöneeni.

Siispä olen päättänyt kirjoittaa tätä matkapäiväkirjaa “slow food” mallin mukaisesti: ajan kanssa. Hyvä teksti vaatii aikaa eli toistuvaa työstöä ja uudelleenkirjoittamista. Se, että tuttavat voivat lukea näitä sivuja toivottavasti myös pitää minut henkisesti ruodussa ja estää laadullisen lepsuilun. Tämä matkapäiväkirja on siis myös äidinkielen harjoitustehtävä tai henkisestä laiskuudesta annettu katumusharjoitus.

Tietenkään muutaman kappaleen rukkaaminen päivätolkulla ei välttämättä tee siitä parempaa. Eikä ole taivaasta määrätty, että ulkoasullisesti täyden kympin teksti olisi välttämättä sisällöltään kiinnostavaa… Toivottavasti varjellun kirjoittamasta tekstiä joka vain helisisi koreasti mutta kumisisi tyhjyyttään.

Pyrin myös kirjoittamaan rajoitetusti vain asioista, tapahtumista, tilanteista jne. jotka koskevat itse matkaa eli Sveitsissä asumista tavalla tai toisella. Mielestäni hyvä teksti pysyy asiassa — oli se sitten asiatekstiä tai fiktiota. Fiktionkin pitää pysyä uskollisena tarinalleen. Nyt “aihealue” on hyvin laaja, mutta silti se ei kata kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ainakaan en saisi repsahtaa pohtimaan perlin ja pythonin paremmuutta!

Lopuksi vielä muutama sananen valitsemastani julkaisumuodosta (ja venytän heti edellisen kappaleen vaatimusta matka-asiassa pysymisestä). Tämä verkkopäiväkirja on tuotettu Blosxom-ohjelmalla ja se on saatavissa myös RSS- ja Atom -muodoissa.

(Vaikka blosxom, rss ja atom ovat nimenomaisesti blogeihin liittyviä teknologioita en silti halua sanoa näitä sivuja “blogiksi”. En pidä siitä sanasta. Se on samanlainen hittiasia kuin kotisivut muutamia vuosia sitten: olit “hip” jos oli kotisivut, nyt olet “hip” jos sinulla on blogi. Verkossa on paljon hienoja yksityistenkin ihmisten sivuja ja julkaisuja jotka olivat ennen blogauksen nimeämistä ja niitä tulee olemaan paljon kun blogaus on sanana jo unohtunut. Sen takia haluan käyttää mieluummin sanaa joka kuvaa paremmin sitä mitä teen kuin keinotekoista hittisanaa joka viittaa enemmän ideologiaan ja/tai teknologiaan kuin sisältöön.)

(Meinasin laittaa tähän jokusen sanasen vielä Maslowin tarvehierarkioista ja siitä miten suurin osa blogaajista tyydyttää vain yhteenkuuluvuuden ja/tai arvonannon tarpeitaan eli suomeksi toimivat laumana ja/tai haluavat huomiota. Sitten keksin, että haukkumalla muita yrittäisin vain päteä itse… ja hups, pilkka osuikin omaan nilkkaan :-)

PS. Emme ole vielä lähteneet mihinkään Suomesta.

Kohti rajaa! Ja sen tuolla puolen...

Tue, 08 Jun 2004 23:05:00 +0300

Sunnuntai. Meillä oli puoli päivää vapaata ennen lentoa, jonka kulutin käyskentelemällä ympäriinsä. Penn station, Times Square, Manhattanin eteläkärki... päivä oli sateinen kuten kuvista varmasti näkyykin.

Sateinen ja varsin vähäväkinen Times Square

Manhattanilla löytyy myös rakentamattomia tontteja, mutta nekin on otettu hyötykäyttöön

Times Squaren "Toys'r'us" lelukauppa - onkohan T. Rex myös myynnissä?

Manhattanin eteläkärjen puisto: en ottanut selvää mitä teos esitti tai mihin se otti kantaa, mutta sen pirteä olemus keskellä harmaata sadepäivää kyllä ilahdutti

Miellyttävä jono American Airlinesin tiskille LaGuardian lentokentällä

Meitä odotti LaGuardian kentällä ikävä yllätys. Olimme varanneet Bostonin lentoon pari tuntia aikaa ennen koneen lähtöä; check-in-tiskin edusta oli täynnä jonoa, joka kiemurteli ulos sille varatusta tilasta. Se kääntyi kulman taakse, kulki vessojen ohi, kääntyi vasemmalle, eteni, teki U-käännöksen käytävän päässä, jatkui, jatkui, meni ravintoloiden ja baarien ohi, avoimelle plazalle, plazan läpi .. pituutta sillä oli hyvinkin puoli kilometriä kaikkine mutkineen. Meillä meni jonon päästä päähän kävelemiseen viisi minuuttia! Selvittelin tilannetta ja noin jonon puolivälissä oli odotettu jo 2½ tuntia. Jonon kärjessä oli ihmisiä jotka olivat odottaneet lentoaan kymmeneltä aamusta (kello oli nyt puoli kolme). American Airlinesin tietokoneet olivat olleet aamusta lähtien kumossa..

Budget on aivan kiitotien päässä (en tiedä minkä). Katselin laskeutuvia koneita, enkä nähnyt yhtäkään AA:n konetta - jos niitä ei tule alas, ei niitä nousekaan!

Otimme nopean exitin kohti autovuokraamoja. Vähän viiden jälkeen kapsäkit ja me olimme autossa, ja auto matkalla I-95:llä kohti Bostonia. New Yorkin ja Bostonin välin ajaa ehkä noin kahdessa-kolmessa tunnissa, meillä meni vähän enemmän varikkopysähdyksen ja muutaman ylimääräisen mutkan ansiosta mutta pääsimme perille. Varmasti nopeammin kuin American Airlinesillä! Meillä oli onneksi lyhyt matka jonka pystyi taittamaan säädyllisessä ajassa autollakin, mutta säälittää niitä ihmisiä joiden piti lentää Texasiin tai kauemmaskin...

Niagaran putoukset Kanadan puolelta nähtynä (ei varmastikaan paras kuvauspaikka). Kuvassa vasemmalta oikealle: silta USA:n puolelle, USA:n Niagara, Kanadan Niagara. Jos aiot laskea Niagaran putoukset tynnyrissä, älä tee sitä USA:n puolella - Kanadan puolella on enemmän vettä kuin kiviä

Tiistai. Kuljimme eilen maanantaina rajan yli Torontoon. USA:n rajan yli on kivuttomampaa mennä maitse kuin lentäen. Lensimme Buffaloon josta on autolla noin 1½ tunnin matka Torontoon. Rajan ylitys kesti alle minuutin Kanadaan. Tänään USA:han palatessa ylitys kesti noin kolme kertaa kauemmin, joutuisasti silti. Vaikeinta oli olla tirskumatta rajavartijan päättelykyvyttömyydelle. Esimerkiksi: "Mistä te olette?" "USA:sta / Suomesta" "Näyttäkääpä henkilötodistuksenne." Ojennamme yhden USA:n ajokortin ja kolme Suomen passia. "Kuka teistä on amerikkalainen?" Jaa-a, olisikohan se ollut se joka antoi Suomen passin ja puhuu murtaen englantia, let me guess..

Manhattan, osa II

Sun, 06 Jun 2004 23:04:00 +0300

Lauantai. Illalla, palattuani päivän Manhattania ristiin rastiin metrolla ja jalkaisin kuljettuani avaan television, ja mitä näen? Henkilöhistoriaa Ronald Reaganista. Joitakin vuosia sitten jonkin amerikkalaisen median webissä lipsahti ennalta "kuolleiden" merkittävien henkilöiden muistokirjoitukset näkyviin. "Kuolleita" siksi, että he olivat vielä elossa. Lipsahdus korjattiin toki nopeasti ja elävien merkkihenkilöiden muistokirjoitukset päätyivät takaisin lukkojen taakse - ainakin siksi aikaa kun he vielä hengittävät.

R. Reagan on siis mitä ilmeisemmin kuollut. Kunnia hänen muistolleen. Republikaanipresidentit ovat kyllä kehittyneet hänen jälkeen, vaan eivät parempaan suuntaan..

Käyskentelin tänään pitkin kaupunkia. Aluksi alla pari panoraamaa, jotka kasasin tänään eilen ottamistani kuvista ja muutama muu:

Kamera kohti taivasta Madison Square Parkilla

"The New York Public Library"

Lähin poliisiasema oli samalla kadulla seuraavassa korttelissa...

Keskiaikainen linna keskellä Manhattania? (Tykkien keksimisen jälkeen tornit saivat pyöreän muodon, joka kestää tykinkuulia paremmin.)

Keskuspuistossa on paljon pyöräteitä, eikä siellä olevilla teillä liiku muutenkaan autoja. Lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä on paljon.

"Boathouse" sekä kauko-ohjattavia (pienois-)purjeveneitä, joiden manöövereitä lammen turbulenttisessa tuulessa on viihtyisää seurata. Katselijoita riittää.

Keskuspuisto on viihtyisä paikka. Se on kokenut hyviä ja huonoja aikoja - 70- luvun ja 80-luvun alun amerikkalaisissa elokuvissa keskuspuisto oli paikka jossa liikkuivat vain rosvot ja raiskaajat.. Tilanne ei varmastikaan ollut niin paha kuin mitä elokuvista voisi saada, on se epäilemättä ollut huonompi kuin nykyään. Ainakin verkosta löytyvistä keskuspuiston historioissa käytetään tuosta ajasta sellaisia ilmaisuja kuin "sad despair" tai "period of decline" ja "landscapes were battered". Sää ei ollut aivan niin lämmin kuin aiemmin viikolla odotin, mutta kyllä +17°C kaupungilla kävelyyn sopii.

Frank Lloyd Wrightin suunnittelema Guggenheim-museo, näkymä melkein samasta kuvakulmasta vuodelta 1959.

Eksyin (kuten eilenkin) keskuspuistossa. Polut ja tiet eivät kulje suoraan. Olen kolme kertaa mennyt puistoon, ja tullut ulos aivan toisesta paikasta mitä suunnittelin tai kuvittelin. Neljännellä kerralla keksin valita kiintopisteeksi sopivan tornitalon puiston toisella puolella ja suunnistaa sen mukaan. Toisella kerralla satuin tulemaan puistosta Guggenheim-museon kohdalla. Pistäydyin katsomassa museopuotia, sisätilaa ja näyttelylistaa. Seuraavana perjantaina aukeaisi Brancusin näyttely, mutta tämänhetkiset näyttelyt eivät sytyttäneet ainakaan heti. Siirryin ulos istuskelemaan ... ja hetken päästä paikalle kaahaa palolaitoksen auto. Seuraavaksi pääovesta tulvii ulos ihmisiä. Sitten saapuu lisää paloautoja, poliiseja sekä ambulansseja. Joku viereen istahtaneista kertoo museon tyhjennetyn, koska sieltä oli löytynyt "suspicious package." Katselin näytelmää hetken ja siirryin Cooper-Hewitt National Design Museum:n näyttelyyn Christopher Dresserin tuotannosta.

Edessä: Paloauto. Takana: Tyhjä Guggenheim-museo.

"Police emergency service", hetken päästä paikalle kaartoi palolaitoksen "haz-mat" -yksikkö.

Muuten pyöriskelin jossain sohon suunnalla, Broadwayta ja lopulta Empire State Buildingille. Aioin näköalatasanteelle ennen auringonlaskua, mutta aikaa vierähti tovi ensin lippuja ja myöhemmin hissiin pääsyä jonottaessa. Näköala oli komea, mutta ylhäällä oli tuulista, vettäkin vähän ripotteli. Kylmä ajoi porsaan nopeasti takaisin hotelliin...

Kylläpä autot näyttävät niin pieniltä!

Times Square loistaa selkeästi valaisten tehokkaasti myös taivasta sen yläpuolella (suoraanhan sinne ei täältä näy)

Noin 1/3 vasemmalta näkyvä valkoinen kärki on Chrysler building, jonka huippu on hienon näköinen kun laskevan auringon säteet heijastuvat siitä.

Manhattan, osa I

Sat, 05 Jun 2004 23:02:00 +0300

Perjantai. Minulla on työmatka jenkkeihin, jossa työnteko koostuu maanantaista keskiviikkoon ensi viikolla. Jostain kumman lentokustannuksellisesta oikusta oli lopulta halvempaa tulla nykiin perjantaina ja majoittua viikonlopun yli (hotelleineen ja päivärahoineen) kuin tulla suoraan sunnuntaina. Kumma juttu. Toisaalta en periaatteesta tykkää matkustaa pyhinä -- yristysten (myös meidän) matkapolitiikan mukaan matkantekoa "pyhinä" ei lasketa työajaksi. Maanantaipalaveria varten sunnuntaina koko päivän matkustaminen ei ole työaikaa. Sama matka perjantaina on työaikaa. Loogista(ko)? Tulos tietty on viikonlopun yli olevia reissuja, lisää hotellilaskuja ja päivärahoja.. ei lopulta ehkä yrityksen rahankäytön kannalta järkevää.

Pala Suomea

Matkoilla sattuu aina kaikenlaista jännittävää. Milloin lentoliput unohtuvat hotelliin, tavaroita jää vuokra-autoon... tällä kertaa teki tiukkaa lentoihin ehtimisen kanssa. Aioin olla kentällä 6:30 tarkkaan. Näin siksi, koska Helsinki-Vantaalta perjantai-aamuna noin kello 6:37 Finnairin tiskeille muodostuu jono. Iso jono. Tänä aamuna sattui myös Helsingin taksikeskuksen numerossa olemaan jono. Iso jono. Tiesittekö, että jos soittaa kännykällä Helsingin taksikeskukseen, niin puhelu katkeaa noin kahden minuutin jonottamisen jälkeen?

Ehdin sentään portille ihan ajoissa, jopa viisi minuuttia ennen boardauksen loppua. Seuraava etappi: Heathrow ja sen ihana siirtymä jatkolennolla terminaalista toiseen. Security checkin läpi. Edellisellä kerralla kun Heathrow:n kautta kuljin minulla oli ruhtinaalliset kolme tuntia vaihtoaikaa, josta kuluikin mukavasti yli kaksi tuntia lähtöportille pääsemiseen. Tällä kertaa JFK-jatkolennon boardaus alkoi - myöhästelevän lennon myötävaikutuksella - samalla kellonlyömällä kuin astuin Finnairin koneesta ulos.

(747:n lastaus kestää oman aikansa. Samoin security checkin läpipääseminen, siirtyminen Heathrow:lla bussikuljetuksella terminaalista toiseen ja terminaali 4:ssa kävely. Nyt A > B ja matka jatkui.)

AirTran terminaali 7, JFK

Kas, Boteroa!

'Bethesda terrace', keskuspuistossa

"The New York Public Library"

5. kesäkuuta 2004