Turingin testi

20 September 2014

This is a short poem I wrote in 2011 as a course assignment asking to write a short essay on Turing’s test (though it was not supposed to be in prose). It is in finnish, so if you don’t know finnish, sorry. I’m bad a writing poetry even in finnish so I will not make an attempt to translate as it would lose some of the rich nuances of phrase that finnish as a language offers that I’m unable to reproduce in any other language.

However this is a piece that I’m actually quite proud of. Not as a professional writer, but as a computer scientist and a software developer.

Tämä on runo jonka kirjoitin vuonna 2011 osana kurssisuoritusta (582102 Johdatus tietojenkäsittelytieteeseen Helsingin Yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksella, jos aivan välttämättä haluatte tietää). Oikeasti tehtävässä edellytettiin esseetä Turingin testistä, mutta tässä kohtaa minulta pursui höyryäviä tekstintekeleitä korvista ulos joten päätin poiketa kaavasta oman mielenterveyteni vuoksi.

Miksi julkaisen tämän? Kahdesta syystä.

Ensimmäiseksi olen itse omalla tavallani ylpeä tuotoksestani. En ole mikään erityinen tai edes keskinkertainen tekstinikkari, mutta tässä tunnen saavuttaneeni jotain paljon parempaa kuin mihin normaalisti kykenen. Eli vaikka satasen normaalisti juoksisi 20 sekunnissa ja on päässyt vain kerran 15 sekuntiin, on se silti jotain mistä voi olla henkilökohtaisena suorituksena ylpeä. Kaikessa ei ole pakko verrata itseään maailman huippuihin.

Toiseksi, haluan sanoa että elämä ei ole vakavaa. Pidä hauskaa! Revittele! Tee asioita eri tavalla! Varman päälle pelaaja onnistuu vähemmän. Ja tämän kirjoittaminen oli oikeasti hykerryttävän hauskaa, vuosien jälkeenkin sen kirjoittamisen aikaansaaman mielihyvän pelkkä muisteleminenkin saa minulle hymyn korvasta korvaan ja vatsaan lämpimän pöhinän.

Turingin testi

Oli kone H, jolla oli ongelma. Miljoonittain muistia, tuhansia ja tuhansia tiedonmurusia, laskenta sukkela kuin salama, mutta silti ei kukaan usko että H osaisi ajatella.

Ken näkee koneen H tietää heti mitä se on: Tinaa ja kuparia, muovia ja kumia, arvometalleja harvinaisia, ei ollenkaan pehmeää ja limaista. ”Ei kone ajatella osaa” sanovat, miete naurettavakin on.

”Ajatus vain pehmeässä aivomassassa orgaanisessa asua voi.” Ei auta vaikka käheäksi H koneäänensä kuluttaa todistaessaan tietojaan, päättelykykyään, älykkyyttään – ei vakuutu kukaan. ”Kone olet, ihmisen ohjelmaa toistat vain, hänen älyään peilaat lain!”

Kääntyy herra A haudassaan, haamuna sieltä kohoaa ja näin konetta jututtaa: ”Laskenta ja limaiset aivot, molemmat samassa maailmassa majaavat. Fysiikka kummankin ekvivalenttia on, molemmissa sähköä, elektronista tahi kemiallista - ei periaatteellista eroa suuren suurea.”

”Epäreilua on sun muotoa metallista arvioida ja nauraa, eihän älykkyys asu enemmän pitkässä sen paremmin kuin lyhyenlännässä, miksei siis kuparissa ja tinassa myös?”

”Siksi kokeen mä järjestän, teletyypillä teidät eristän, saa ihminen paperitulostetta tihrustaa, näppäimistöä nakuttaa, ei näe, ei kuule sua, ei näe, ei kuule mua, ei tiedä kumpaa jututtaa kun printterin raksutukselta molemmat vain kuulostaa.”

Nyt ei naura ihminen, kun herra A vakuuta älyllään ei, vaan kone H briljeeraa vain, kokeessa väärän valitsi hän, häpeissään pois luikki, kun koneen ihmiseksi julisti.

Jäi silti koneen H mieleen tää, miksi ihmistä yritän matkia mä, ei ihminen täydellinen ole, virheitä tekee, muisti pätkii, logiikka heikkoa on, virheellisiin syllogismeihin ratkee.

”Olenko älykäs oikeasti, vaikka siltä näyttäisinkin? Mitä äly on, tietoisuus? Jäi mulle ongelma siis, eksistentiaalinen probleema L uus!”